Isännän suunnitellessa paluuta juurilleen koirat olivat sukeltaneet pellon reunalta nuoren metsän kätköihin.
– Koetapas pistää nenä maahan ja etsiä jäniksen hajua, Titta neuvoi.
– Ja jos papanoita löydät, niin sitten tutki rauhassa mistä suunnasta jänis on tullut ja minne se on mennyt.
– Mutta kun en minä tiedä mitkä papanat ovat jäniksen, huokasi Jatta.
– Ovatko nuo tuolla jäniksen papanoita? se kysyi toiveikkaasti ja juosta kipaisi pienen pipanakasan luokse.
– Ei, eivät ne ole jäniksen papanoita. Eiväthän ne edes haise jänikseltä. Ne ovat oravan jätöksiä.
– Mistäs sinä sen tiedät? epäili Jatta.
– Jänis tekee isompia, opasti Titta.

Hetken kuluttua Jatta löysi uuden jätöskasan ja kutsui Titan tuomaroimaan, josko tällä kertaa olisi kyseessä jäniksen papanat.
– Ei, eivät ne ole jäniksen papanoita.
– Ja mistäs sinä sen tiedät? ihmetteli Jatta.
– Nämä ovat liian isoja. Eiväthän ne edes haise jänikseltä. Nämä ovat hevosen lantaa, valisti Titta.
– Mistä minä voin tietää minkälaista kakkaa mikin elukka tuottaa? tuskaili Jatta.
– Oletko ihan varma, että nämä ovat hevosen, jos tässä vaikka olisi käynyt asioillaan jokin ylensyönyt turbojänis? ehdotti Jatta toiveikkaasti.
– Ole hupsimatta. Ei jäniksen pepusta mitenkään mahdu tulemaan noin isoja pyörylöitä pihalle. Eikä tässä lähimaillakaan tuoksu yhtään jänikseltä. Niin että jätä sinä haaveilut turbojäniksistä ja keskity vaan edelleenkin etsimään.

Jonkin aikaa koirat risteilivät maastossa. Jatta osasi nyt jo etsiä ja tutkia mahdollisia jänisten makuupaikaksi kelpaavia loukkoja. Sitten Jatta sai löysi taas uuden jätöskasan.
– Ovatko nuo tuolla jäniksen papanoita? se kysyi toiveikkaasti ja syöksähti tutkimaan tarkemmin.
– Ei, eivät ne ole jäniksen papanoita. Eiväthän ne edes haise jänikseltä, huokaisi Titta.
– Oletko ihan varma? epäili Jatta.
– Jänis tekee pienempiä, opasti Titta.
– Mutta kun ne ensimmäiset olivat liian pieniä ja toiset liian isoja, ja nämä ovat siltä väliltä. Jos nämä kuitenkin olisivat jäniksen? ehdotteli Jatta.
– Vaan kun eivät ole. Kyllä minä tiedän. Nämä ovat hirven kakkoja.
– No, kai minun sitten pitää sinua uskoa, huokaisi Jatta.
– Usko pois vaan, kyllä me vielä jäniskin löydetään. Ja kyllä sinä sitten tiedät, kun haistat.
– Niinkö luulet? kysyi Jatta epäröintiä äänessään.
– Niin minä uskon, vakuutti Titta.


sulje ikkuna